Masennus

Otsikko kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Aluksi tarkoituksena oli kirjoittaa blogiin pelkkiä hyviä juttuja. Ihania leipomuksia ja käsitöitä.
Sitten se iski; masennus, joka vei mennessään. Joka selittää myös pidemmät tauot blogirintamalla.

Mistä kaikki alkoi, sitä en pysty muistamaan. Minulle tehtiin useita sarjoja ECT-hoitoja ja vietin sairaalassa kuukausia. ECT-hoidot veivät muistin lähes kokonaan. Jotain lapsuuden muistoja pystyn muistamaan, mutta sen jälkeen muistot ovat satunnaisia. Ihmisiä tulee vastaan kaupassa tai kadulla ja tervehtii, minä tervehdin, mutta jään miettimään kukahan se oli. Facebookissa ihmettelen kaverilistaani ja mietin keitä kaikki ovat. Minulta lähti muistot siitä missä olen mennyt naimisiin. Muistot lapsien syntymistä ja vauva-ajoista. Lähti muistot opiskeluista, sekä työelämästä. Paljon kun jutellaan joudun luovimaan, ettei toinen saisi selville etten muista asiasta mitään.

Ahdistus oli ja on niin valtavaa, että se salpaa hengen. Ajatukset pyörii ja pyörii, niistä ei saa kiinni. Tietää olevansa huono, onneton. Tietää ettei saa mitään aikaiseksi. Tietää ettei pysty olemaan äiti lapsille.

Miten pahalta se tuntui kun hoidossa oli äitienpäivän aamiainen, tytär odotti minua sinne, mutta minä en pystynyt menemään. En pystynyt ottaa erilaista moodia päälle ja esittää olevani hyvä äiti. Yhä edelleen vanhempainillat ja kaikki ’julkinen’ toiminta on ahdistuksen sytyttävää. Miten tuhottoman pahalta se tuntuu ettei minusta ole siihen. Ja ne kaikki odotukset joita luodaan. Miten sen selittää ihmiselle, joka ei ole kokenut tätä ahdistusta. Ulkoisesti sinä vain jäät istumaan sohvalle, sisäinen myllerrys on jotain sanoin kuvaamatonta

Masennuksen mukana minä menetin paljon, meni paljon ystäviä, kavereita ja tuttuja. Minusta ei ollut ottamaan yhteyttä, se oli liian raskasta. Hiljaisesti toivoin, että joku pitäisi kädestä kiinni, kun uppoan.

Mutta mitä minä olen nyt. Edelleen päivä on liian raskas ilman lepoa. Edelleen ahdistus vie välillä syvään kuoppaan. Nyt kun voimia on jo vähän enemmän, joudun huomattavan usein tilanteisiin, etten pysty. Ihmiset kun olettavat, että minulla on jo voimia. 

Koko sairauden ajan minulla on pysynyt sukkapuikot ja virkkuukoukku kädessä (vaikka kantapään tekemisen olen uohtanutkin). On ollut ihanaa tuntea pehmoinen lanka käsissä ja tietää osaavansa tehdä tästä jotain. Tietää, että vaikka minuus onkin hukassa tämä on osa sitä. 💗